torstai 19. helmikuuta 2015

Elämä ennen lapsia

Monikkoblogit sivustolla on taas kiva yhteistyökilpailu käynnissä. Siksi aloinkin pohtimaan millaista elämä olikaan ennen lapsia.

Olen ollut äiti puoli vuotta. Aika on mennyt todella nopeasti, mutta silti elämäni ennen lapsia tuntuu todella kaukaiselta. Ennen lapsia mua välillä jopa pelotti ajatus siitä, että olisin joskus äiti. Mitä mulle sitten tapahtuu, miten selviän raskaudesta, miten osaan kasvattaa lapsen, mitä tapahtuu mun omalle ajalle. Ennen kaipasin joka päivään hetken, jolloin saan olla ihan yksin. En voi sanoa etten kaipaisi omaa aikaa, mutta ei mua ole ahdistanutkaan, ainakaan lähellekkään niin paljon kuin ajattelin.

Olen miettinyt sitä kuinka paljon ennen stressasin, vaikka en edes silloin sitä tajunnut. Nyt kun mietin, niin en ihan ymmärrä miksi olen stressanut ihan turhista pikku jutuista. Ennen lapsia oli myös jotenkin kiire, tuntui ettei aikaa ole ikinä tarpeeksi kaikkeen. Miten niin ei ollut, eihän mulla muuta ollutkaan kuin aikaa, vaikka toki työ vei mulla suurimman osan päivästä. 

Olihan elämä paljon huolettomampaa ennen. Riitti, että huolehdin kahdesta kissasta ja yhdestä koirasta… niin ja tietysti itsestäni ja meidän parisuhteesta. Kissoista jouduttiin valitettavasti luopumaan, mutta onneksi saatiin rakkaille koti saman perheen sisältä. Meneminen oli helpompaa, lähtemiseen kotoa ei mennyt aikaa ja korkeintaan tarvitsi miettiä kuka hoitaa meidän lemmikkejä jos ollaan pidempään pois. Matkusteltiin, ihan vain kahestaan. Käytiin elokuissa, ostoksilla, ulkona syömässä yms. Kaikkea tuota voi tehdä nytkin, se vaatii toki enemmän järjestelyjä ja nämä jutut tulevat harvakseltaan, mutta toisaalta ne tuntuvat paljon enemmän luxukselta kuin aiemmin. Oli aikaa tehdä vaikka mitä, mutta silti tuntui etten saanut aikaan mitään. Ennen lapsia saatoin rötvätä sohvalla pitkiä aikoja ja miettiä mitä kaikkea pitäisi tehdä… ääh, pitäis tyhjentää tiskikone, pestä pyykkiä yms.. ei jaksa, ei viitsi. Nyt ne on pikku juttuja kaiken muun touhun keskellä. 

Olen myös miettinyt miten paljon turhaa tavaraa ennen kuskasin mukana. Mulla oli aina mukana käsilaukku, joka oli täynnä mitä ihmeellisempiä tavaroita, esim askartelusakset ja liimapuikko. Nyt tuntuu oudolta kantaa käsllaukkua, se on vaihtunut muutamaan hoitolaukkuun, jotka on täynnä poikien tavaroita. Omaa tavaraa mukana on vain kännykän ja pankkikortin verran. Toisaalta ei mun käsilaukku painanut koskaan yli kahtakymmentä kiloa niinkuin pojat kaukaloineen tällä hetkellä ja siihen päälle vielä ne hoitolaukut. Haba kasvaa :D Nyt näkee senkin miten paljon helpommin asioita olisi voinut tehdä ennen lapsia, mutta ei se silloin ollut niin yksinkertaista.


Tottakai mun elämä oli kivaa ennen lapsia, mutta sitä se on nytkin, erillaista vain. Jos joku sanois mulle nyt, että huomenna mun on palattava entiseen, se olisi ihan kauheaa, koska silloin mun elämästä puuttuisi aivan valtavan iso palanen, mun elämältä katoaisi merkitys. Ennen oli kivaa, mutta entisen elämän aika on nyt ohi. Nyt on tämä hetki ja eletään vauva arkea. Nautitaan tästä, koska tämäkin aika on ohi nopeammin kuin arvaakaan ja kohta koittaa jo se aika (mikä pikkasen ahdistaakin) kun poikien on mentävä hoitoon enkä mä voi jäädä sinne koko päiväks suukottelemaan mun rakkaita.

perjantai 13. helmikuuta 2015

”Kaksi menee siinä missä yksikin”

Tuota lausetta olen kuullut niin yhden kuin kahdenkin vauvan/useamman lapsen vanhemmilta. En nyt kuitenkaan kirjoita siitä millaista elämä on eri ikäisten lasten vanhemmilla tai siitä millaista perheissä on, joissa on kaksosten lisäksi vanhempia tai nuorempia lapsia. En voi tietää kun en ole sellaista ainakaan vielä kokenut. Voin vain ihmetellen seurata vierestä miten useamman eri ikäisen lapsen vanhemmat pyörittävät arkea monen eri rytmin mukaan. Nyt mietiskelen sitä meneekö kaksi vauvaa siinä missä yksi vauva.

Kun poikien kanssa lähtee liikkeelle kodin ulkopuolelle, saan miltei joka kerta kuulla ihan ventovierailta ihmisiltä onnitteluja kaksosista sekä hyväntahtoisia kauhisteluja siitä miten paljon hommaa pojista varmastikkin on kun heitä on kaksi. En koe, että mulla olis mitenkään ihan älyttömän paljon hommaa ja toisinaan ajattelenkin, että kyllähän nää kaks tosiaan menee siinä missä yksikin. En sano, ettenkö olis väsynyt, kyllähän mä olen, mutta niin on yhdenkin vauvan vanhemmat. Oon kuitenkin miettinyt välillä kuinka erilaista elämä olisi jos olisikin yksi vauva. On vaikea kuvitella sellaista elämää.

Jos ajattelee kaikkea mitä meidän päivään kuuluu ja minkä verran aikaa eri asioiden tekemiseen kuluu niin onhan se ihan fakta, että meillä menee moneen asiaan kaksinkertainen aika. Koska jonkun tähän perheeseen on se rahakin tuotava, on miehen käytävä töissä. Se tarkoittaa sitä, että olen lasten kanssa paljon yksin. Keskimäärin 18 tuntia vuorokaudesta hoidan poikia yksin (osan tästä ajasta mies on kotona, mutta silloin on yö ja mun tehtävä on hoitaa poikia öisin, jotta mies jaksaa tehdä työnsä). Tämä ei koske viikonloppuja ja toki mulla on täällä joskus joku käymässä ja auttamassa, esimerkiksi mun isä. Mutta siis kuitenkin pääsääntöisesti ollaan poikien kanssa keskenämme, joten silloin teen melkeinpä kaiken kahteen kertaan. 

Mihin asioihin sitten päivittäin kuluu tuplasti aikaa, tässä jotain mitä tuli nyt nopsaa mieleen
- Syöminen. Meillä syödään noin seitsemän kertaa vuorokaudessa. keskimäärin yhden pojan syöttämiseen kuluva aika on minimissään 15min. Joskus toki saan syötettyä yhtä aikaakin, mutta soseiden kanssa se on vielä toistaiseksi aikamoinen kaaos. Mulle on myös tärkeetä syöttää maito mahdollisimman usein sylissä, joten silloin vain yksi syö kerrallaan.Siispä vuorokaudessa pelkkään syömiseen kuluva aika on minimissään 3 tuntia. Tämä siis todellakin minimi. Usein aikaa kuluu noin 6 tuntia päivästä. Tähän ei lasketa mukaan sitä aikaa mikä menee maitojen valmistamiseen ja soseiden lämmittämiseen.
- maitojen teko
- tuttipullojen pesu ja desinfiointi
- tiskaaminen (meillä on tiskikone, mutta päivittäin tiskaan kulhoja ja lusikoita myös käsin, muuten loppuvat kesken)
- vaipan vaihto. En ole ihan niin super, että tekisin moista kahdelle yhtä aikaa
- poikien kylpy
- pukeminen
- kaikki pienetkin hoitotoimenpiteet kuten kynsien leikkaaminen ym (kynsiä nyt ei toki ihan joka päivä tarvii leikata, mutta se nyt kuvastaa noita pieniä juttuja)
- lisäksi mulle on tärkeää antaa päivittäin kummallekkin pojalle erikseen jakamaton huomio. Se ei ole mikään pitkä yhteinen hetki, mutta kuitenkin. Paljon leikitään yhtä aikaa, mutta koska pojat on kaksi eri persoonaa ja kummallakin on omia juttuja joista pitävät, yritän niitä tehdä kummankin osalta ihan kahdestaankin.

Otin pari häikäisevän hienoa demonstraatio kuvaa :D Meillä likaantuu vuorokaudessa yhteensä 14 tuttipulloa. Toisinaan myös enemmän. Jos olisi yksi vauva joka syö yhtä monta kertaa kuin meidän pojat, kuluisi vuorokaudessa seitsemän pulloa.



Tässä meidän päivän aikana likaantuvat astiat + pari tuttia. Lisäksi tietty poikien sapuskoista likaantuu kattila x 2. Ihan näinä päivinä tuohon tulee vielä pari lautasta ja lusikkaa lisää. Pitäis käydä ikeasta ostamassa niitä värikkäitä muovikippoja.
Alla kuva yhden vauvan päivän astioista. Nii ja noi valkoset lusikat ei ole likasia tässä kuvassa, niistä ei vaan lähe tuo väri pois.



On toki asioita joihin menee sama aika kuin yhdenkin kanssa. esim. aamu ja iltapuuron keittäminen, ei mun sentään kahta puuroa tarvii erikseen keitellä aamuin illoin. Sitten taas soseiden tekeminen kestää jonkin verran kauemmin ja niitä tarvitsee tehdä usein, ne kuitenkin hupenevat tuplavauhtia eikä meidän pakkaseen mahdu ihan hirveen monen päivän soseet kun se on täynnä koirankin sapuskaa. Myöskään yö syömisiin ei mene enään kaksinkertaista aikaa. Pojat syövät nykyisin öisin sängyissä, joten saan syötettyä pojat samaan aikaan ja poikien syödessä saa vaipatkin vaihdettua näppärästi. Yösyömiseen kuluva aika on noin 15min/syöttökerta, ennen se oli minimissään 30min. Sitten on juttuja joista ei voi sanoa meneekö enemmän vai vähemmän aikaa esim. kuinka kauan aikaa menee illalla nukuttamiseen, sehän on ihan lapsista/lapsesta kiinni.

On myös paljon tavaroita joita täytyy hankkia kaksi, en nyt tarkoita, että jokaista vaatetta täytyy olla kaksi samanlaista (kunhan kummallekkin on vaatetta riittävästi) tai jokaista lelua. Ei tarvitse, mutta on joitain juttuja joita on pakko olla kaksi. Tällä hetkellä tärkeimmät ovat ehkäpä sängyt ja turvakaukalot. Niin ja näin flunssa aikaan on tärkeää, että molemmilla on omat niistäjät ja nenätipat. Rahaa menee kahden kanssa siis enemmän. Me ei olla ostettu mitään uutena ja ollaan paljon saatukkin, mutta näin se olisi mennyt yhdenkin vauvan kanssa.

Meillä on tosi pienet makkarit ja nyt poikien huone on aika ahdas.



Meillä on hyväntuuliset iloiset pojat, mutta ei se sitä tarkoita etteikö meillä koskaan itkettäisi. Tottakai vauvat itkee, ihan jokainen. Itku on vauvalle tapa kertoa jos asiat eivät ole hyvin. On nälkä, väsyttää, sattuu, tarvitsen aikuisen syliä ja turvaa. milloin mitäkin. Monesti mulla onkin tilanne jolloin toinen itkee ja toinen nauraa.  Sitten seuraavassa hetkessä itkeekin molemmat, jolloin mulla on sylissä kaksi hyssyteltävää yhtä aikaa tai ensin yksi ja kun ensimmäinen on rauhoittunut on seuraavan vuoro. Tällasissa tilanteissa tulee mieleen, jos mulla olis yks lapsi tää tilanne olis ehkä jo ohi. Tai ainakaan yhden lapsen itkulla ei olisi itkun tuplaavaa vaikutusta. Toinen asia missä huomaa että hei näin ei ehkä olis yhden lapsen kanssa, on päiväunet. Nykyisin meillä pääsääntösesti pojat nukkuu päivässä 1-2 tuntia yhtä aikaa (ei toki aina, ei esimerkiksi tänään). Vielä vajaa kuukausi sitten täällä oli päivisin vähintään yksi lapsi hereillä kokoajan, koska pojat kätevästi vuorottelivat unien kanssa. Yhden vauvan kanssa on melko varmaa, että edes hetki päivästä kuluu vauvan uniin, jolloin itsellä on mahdollisuus joko nukkua tai tehdä jotain muuta ilman vauvaa. Vaikka nykysin pojat yleensä nukkuu ne yhdet päikkärit samaan aikaan, olen todennut, että mun on silti ihan turha suunnitella etukäteen tekeväni jotain tiettyä asiaa päiväuniaikaan, silloin ei nimittäin varmasti nukuta, etenkin omien päiväunien nukkumisen haaveilulla on aina kumma vaikutus poikien nukkumiseen. Jos äiti haluaa nukkua pikkärit, pojat nukkuu vuoroissa.

Tänäänkin erehdyin ajattelemaan, että poikien päikkäreiden aikaan saan ihan rauhassa kirjoittaa tän jutun ja räpsiä kuvia ihan ajan kanssa. Luulin väärin... Oliver nukku vartin. No ehkä tää postaus toimii noilla hätäsesti otetuillakin kuvilla. Alottelin tän jutun kirjottamista jo aamu kasilta. Tarkotus oli tosiaan kirjoittaa loppuun ja saada julkastua kahdentoista ja kahden välillä. Kello on nyt vähän yli kymmenen illalla ja kohta tää on valmis :D Ei oo tänään pojat antanu hirveesti armoa.


Ehkä kuitenkin se missä uskon olevan se suurin ero kahden ja yhden vauvan kohdalla on kotoa lähteminen. Lähtemiseen kuluu kaksinkertainen aika ja mulla on ainakin vaikeuksia toisinaan ehtiä esimerkiksi tiettyyn aikaan lähtevään junaan. Ennen kun päästään lähtemään on meidän syötävä x3 (yritän ehtiä itsekkin syömään) vaihdettava vaipat x2, tarkistettava hoitokassien sisältö ja pakattava puuttuvat tavarat, puettava ulkovaatteet x3, pakkaan pojat vaunukoppiin, haen vaunujen rungon varastosta, nostelen kopat vaunujen runkoon, pakkaan kassit vaunuihin. Sitten päästään lähtemään… ehkä… usein palataan sisälle vielä vaihtamaan viimehetken kakkavaippoja. Sitten yritetään selviytyä juna-asemalle (siis jos mennään muuallekkin kuin vaunulenkille) Lumihangessa tai liukkaalla matkanteko tietysti hieman hankaloituu ja nyt talvella ei mahduta kulkemaan kaikilla jalkakäytävillä. Mutta meidän panssarivaunuthan sopii autotielle loistavasti. Junaa odotellessa sitten toivoo, että ennaltatarkistamani matalalattiajuna on ihan oikeasti matalalattiajuna, ei se aina ole ja sitten odotetaan seuraavaa siinä toivossa, että ehkä seuraavaan junaan meidän vaunut mahtuu sisään. Tässä vaiheessa ollaan tietysti jo myöhässä sieltä minne ollaan menossa, ellei olla lähdetty todella hyvissäajoin. Autolla liikkuminen olis huomattavasti helpompaa, mutta ei viittis kahta autoa hommata. Onneks mun isä onkin meitä kuskaillut mm. neuvolaan.

Tässä meidän hoitolaukun vakiosisältö. Puhdistuspyyhkeitä, vaippoja, vähintään neljä riepua, väh. kolmet housut, bodyt ja sukat, nenäliinoja, nenätippoja, niistäjä x2, hoitoalustoja, pyyhex2, nokkamuki x2, tuttipulloja, maitotetroja, pilttejä tai pakastesosetta, ruokailuastioita, ruokalappuja ja neuvolakortit. Maitotetroja on aina mukana enemmän kuin kuvassa, olivat kuvaushetkellä loppu. Tämä on varustus lyhyelle reissulle ja mitä pidempään ollaan pois kotoa, sitä enemmän tavaraa mukana
Puettavaa on tietysti tuplasti. Ei meidän pukemistilanteet todellakaan tältä näytä, ne näyttää epämääräsiltä vaatekasoilta. Mulla on tapana pukea osissa vähän kerrallaan. Ensin kummallekkin pojalle villasukat ja villapuvut päälle, sitten itselleni ulkohousut jalkaan ja kaikki muut tarvittavat vaatteet valmiiksi läjään. Seuraavaksi pojille lapaset ja kypärämyssyt. Pojat pusseihin ja kädet hihoihin. Nostan pojat vaunukoppiin, mutta jätän pussit auki. Puen itse loput ulkovaatteet itselleni (lukuunottamatta pipoa ja lapasia) Pojille pipot päähän, pussit kiinni ja vaunukoppien suojat paikoilleen. Itselle pipo päähän ja lapaset sitten kun kopat ovat kiinni vaunuissa. Tämä osissa pukeminen ihan siksi, ettei kenellekkään ehtis tulla kovin kuuma odotellessa. Joskin mulle tulee kuuma vaikka pukisin itseni vasta vikana.

Tällanen näky ollaan kun ollaan valmiit astumaan ovesta ulos.Joskin mä en ihan aina näytä noin homssuiselta. Jos lähdetään vain vaunulenkille, jää kaksi hoitolaukkua pois matkasta ja tuolta takaa kurkkiva koira pääsee silloin usenmiten matkaan.
Mun lenkkiseurue. Joskus otan kameran lenkille mukaan, etenkin jos on hieno sää.

No joo, mutta kaikkien mun pohdintojen jälkeen tulin siihen tulokseen, että mun mielestä kaksi ei mene siinä missä yksikin. Kaikki täytyy ajatella tuplana ja aikaa varata kaksinkertaisesti. Ennemmin sanoisin, että kaksoset eivät välttämättä ole yhtään sen vaikeampi hoitaa kuin yksi. Se miten raskasta vauva aika on, ei ole verrannolinen vauvojen määrään. Sehän on kiinni ihan siitä millanen vauva tai usempi on ja myös osittain äidin omasta luonteesta ja mielialasta (paljon vaikuttaa myös se miten paljon isä on mukana vauvojen hoidossa. Meillä onneksi todella paljon). Ja jos nyt miettii, että ihmiset selviää kolmosten ja nelostenkin kanssa niin miksi ei sitten kaksosten. Miettikää kuinka paljon enemmän kaikkea tekee esimerkiksi nämä nelosten vanhemmat, hatunnosto heille! Ja jos ennätys on tällä hetkellä 11 vauvaa yhdestä raskaudesta niin siinä sitä hommaa sitten onkin, pakko olla jo monet apukädet. Mulla on onneksi kaksi kättä, yksi käsi kummallekkin pojalle :)

Tästä jutusta tuli niin pitkä, että kirjottelen tässä joku päivä ihan erikseen kaikesta siitä minkä koen olevan ehkä jopa helpompaa kahden vauvan kanssa ja siitä mitä kaikkea äitinä saa kokea saadessaan olla kahden saman ikäisen äiti.


tiistai 10. helmikuuta 2015

Nyt lähtee!

Oon ollu raskauden jälkeen laiska liikkumaan. On kyllä tehny hirveesti mieli kunnon rääkkitreeniä, mutta on täytynyt olla kärsivällinen ja alotella ihan rauhassa tuo liikkuminen. Sellanen peruskunto on saavutettu vaunulenkeillä ja koiraa lenkittäessä. Kotona oon tehny pientä kevyttä jumppaa, mutta mitään säännöllistä rytmiä mulla ei lihaskunnon kohottamiseksi ole ollut niin kuin ennen raskautta. Uinti ja salikortti on taskussa, mutta vielä en ole päässyt sitä käyttämään flunssien vuoksi.

Sannan kahdesta kuudeksi blogista nappasin itselleni 30 päivän kyykky/pepunnosto/askelkyykky haasteen. Tänään on haasteen kuudes päivä ja ainakin tähän asti kaikki suoritettu ja vähän päälle. En odota, että kuukaudessa tällä haasteella olis mitään suuria näkyviä tuloksia, mutta jos edes jaloissa lihakset sais vähän kuntoaan takasin ja itse saisin itseäni niskasta kiinni muunkin kuntoilun suhteen. Vatsalihaksia en voi vielä treenailla, mutta jalkojen lisäksi käsille vois ainakin antaa vähän vielä lisää tekemistä poikien kanniskelun jatkeeks. 




Vaikka en suuria näkyviä tuloksia odotakkaan niin nappasin kuitenkin kuvan ennen haastetta. Tältä näyttää mun jalat vähän vajaa 6kk synnytyksen jälkeen. Takana raskausajan lopun 3kk sängyssä makaaminen, synnytyksen jälkeen pientä jalkajumppaa, kävelyä ja yksi kunnon jalkatreeni. Mitään lihasta ei siis juurikaan löydy :D Saa nähdä onko kuukaudessa saatu mitään näkyvää aikaseksi. Haasteen lisäksi teen pari kertaa viikossa laajemman jalkatreenin ja tietysti lenkkeiltyä tulee päivittäin.

Jos saan tämän haasteen kunnialla loppuun, otan itselleni uuden kyykkyhaasteen


keskiviikko 4. helmikuuta 2015

Painajaisia


Näin viime yönä painajaista. Herätessäni en voinut sanoa itselleni ”ei hätää, se oli vain unta. Se ei ole totta.” Kyllä se oli uni, mutta jostain sellaisesta joka on jo tapahtunut. Se oli painajainen mun raskaudesta, synnytyksestä ja ensimmäisistä viikoista poikien syntymän jäkeen.

Heräsin Oskarin ääntelyyn ja menin syöttämään poikia. Siinä samalla mietin, kuinka raskaus, synnytys ja ne muutamat viikot synnytyksen jälkeen voikaan olla niin ihania ja kamalia samaan aikaan. Päässä pyöri lause jonka olen kuullut moneen kertaan ja jonka olen sanonut helpottuneena myös itselleni ”Sun ei tarvinnut olla raskaana kuin kerran ja silti sulla on kaksi lasta.” Se miksi itse sanon sen helpottuneena, on se, että mun raskaus oli onnen tunteen lisäksi myös paljolti tuskaa. On ihmisiä, jotka sanovat tuon lauseen mulle samasta syystä. Nyt se on ohi ja me kaikki selvittiin hengissä. Sitten on ihmisiä, jotka sanoo sen tietyllä tavalla kateudesta tai katkeruudesta (tai sellanen fiilis on itselle tullut. Tusin kukaan taaskaan mitään pahaa tarkoittaa :) ). Ihan ninkuin se aika olis ollu mulle jotenkin helpompaa, koska sain kaksi lasta yhden sijaan. Oliko mun raskaus samanlainen kuin näiden ihmisten raskaus yhtä lasta odottaessaan? Okei, mä kärsin saman ajan saadakseni kaksi lasta minkä moni kärsii vain yhden vuoksi. Tai no eihän se raskaus kärsimystä ole. Raskaus on ihanaa aikaa, mutta mahtuu siihen myös paljon ei niin kivaa. Jokaisen raskaus on erilainen, toisilla on varmasti ollut yhdenkin kanssa aivan mieletön työ kun taas joillakin useamman lapsen odottaminen yhtä aikaa ei tunnu  juuri missään.

Olen hurjan onnellinen meidän pojista ja haluaisin vaan unohtaa suurimman osan mun raskaudesta. Hetkeksi unohdinkin sen kaiken ikävän, mutta nyt se on palannut unien kautta.

”Tiivistettynä”


Raskauden ensimmäinen kolmannes
  • pelko ettei mitään lasta oikeasti olekkaan
  • aivan järkyttävän huono olo, paino tippuu paljon
  • kova väsymys, pahoinvointi ja alavatsakivut vaikeuttaa työntekoa
  • huonommuuden tunne odottavana äitinä - miten voin olla näin loppu
  • valtava riemu ja onni, kuultiin odottavamme kaksosia. Ymmärsin myös miksi mun kroppa huutaa.

Toinen kolmannes
  • Suunnaton onni, valmistautuminen ja odotus omien murujen syntymmään
  • haluan huutaa onneni koko maailmalle
  • ultrassa ravaamista kahden viikon välein läpi raskauden
  • väsymys ja pelko. Selviää kuinka paljon riskejä tässä raskaudessa on.
  • jokainen ultrakäynti pelottaa
  • pahoinvointi lakkasi noin neljän kuukauden kohdalla
  • samoihin aikoihin tajusin, että ne kiristävät tunteet joita on tullut jo pitkään, ovat harjoitus supistuksia.
  • supistukset kovenee ja alkavat estämään asioiden tekemistä
  • liikuntakielto. Lupa liikkua sängystä vessaan ja keittiöön
  • huoli ja pelko ennenaikisesta syntymästä ja poikien menettämisestä
  • ”synnytysvalmennus” eli tutustuminen synnytyssaliin ja teoriaa synytyksestä. Lääkärin luvalla poistuin kotoa kunhan lupasin olla kävelemättä. Joskin istuminenkin oli tuskaa ja puhaltelin pitkin valmennuksen kovien supistusten takia

Sitten ne viimeiset kuukaudet
  • Oma koti alkaa ahdistaa. Pakko päästä välillä pois. Ajeltiin autolla, kiva nähdä maisemia, mutta supistukset pahenee.
  • Yritän maata antaakseni pojille edes viikon lisä aikaa
  • itken. Yritän kestää kovia, pitkiä ja tiheitä supistuksia.
  • pelkään itseni ja poikien puolesta
  • opin pitämään itseni rauhallisena, kiitos tästä kuuluu meidän Olavi koiralle
  • makaan useampaan otteeseen sairaalassa. Supistuksia ja poikien sydänkäyriä seurataan.
  • supisruksia yritetään estää lääkkeillä.. turhaan.
  • kipulääkkeet ei auta, lämpötyynyt eikä kuuma suihku auta, mikään ei auta.
  • Olen valvonut lähes kolme kuukautta. Supistukset eivät anna nukkua. ehkä pienen pätkän joskus
  • Lääkäri päättää käynnistää synnytyksen rv 35+2, koska mun elimistö ei enään kestä (eikä kestä kohta enään pääkoppakaan) ja Oliver on lakannut kasvamasta sekä myös Oskarin kasvu hidastunut rajusti
  • käynnistys oli helpotus, mutta pelkäsin poikien puolesta. Ovatko pojat tarpeeksi vahvoja ja kehittyneitä. Kestääkö pojat synnytyksen.

Synnytys
  • lääkäri sanoi käynnistyksen voivan viedä kaksikin päivää. Mun supistukset olivat kuitenkin jo niin vahvoja, että se avaava pallo oli puskettu ulos muutamassa tunnissa
  • kaikki etenee nopeasti, mutta sitten pysähtyy
  • nukuin hyvin pitkästä aikaa, kiitos epiduraalin
  • heräilin ponnistamaan. Puudutus loppui eikä lisää voitu antaa mahdollisen leikkauksen vuoksi
  • supistukset olivat kovat ja pitkät. Siinä ehti ponnistella paljon. Ponnistaminen oli itseasiassa mukavaa, mutta tulosta ei saatu
  • selviää, että poikia on mahdotonta synnyttää alateitse koska ovat kiilautuneet toisiinsa
  • ponnistuskielto ja kiireellinen sektio
  • puudutus ei tehoa ennen leikkauksen alkua. Tunnen kuinka alavatsa viilletään auki
  • Mies häädetään ulos leikkaussalista ja mun puudutus laitetaan kuntoon
  • Paras hetki ikinä, sain kuulla ensi parkaisut ja nähdä pojat vilaukseslta
  • Loppu tuntui ikuisuudelta, verentuloa ei meinattu saada loppumaan, virtsarakko piti irroittaa kohdusta ja mitäköhän kaikkea
  • olin varma, että kuolen siihen leikkaussaliin
  • en kuollut :D
  • Elämäni pisimmät tunnit kun poikien syntymän jälkeen odotin tietoa poikien voinnista
  • pelkäsin
  • leikkauksen jälkeen lääkäri pahoitteli, että mun oli annettu kärsiä kivuista niinkin pitkään, vaikka pojille se oli toki etu. Mun kroppa ei ollut viimeiseen kuukauteen enään harjotellut synnytykseen vaan todella yrittänyt synnyttää. Synnytys ei onnistunut, koska pojat vain eivät päässeet toistensa vuoksi syntymään.

Osastolla
  • odotin pääsyä poikien luo. Illalla pääsin näkemään meidän pojat. Juurikaan en lääketokkuran vuoksi siitä muista
  • Oma olo huononee
  • Mulle on valehdeltu, synnytyskivut ei ole pahimmat kivut joita ihminen voi tuntea, tämä on jotain pahempaa
  • Hoitajat ei ymmärrä miten paljon muhun sattuu
  • mua ei kuunnella
  • taju lähtee
  • itkettää, kivut estää poikien näkemisen. Onneksi välillä pääsin pyörätuolilla hetkeksi lasten luo
  • ero omista lapsista on raastavampaa kuin kipu
  • Lopulta otetaan verikokeet. Tulehdusarvot tosi korkealla. Kohtutulehdus.
  • siirto hyvinkäälle. Oma olo huononee entisestään. Aloitetaan suonensisäinen lääkitys
  • en pysty edelleenkään nukkumaan
  • mitä jos mä en selviä tästä, mun on pakko
  • maitoa ei juurikaan tule, enkä lääkkeiden vuoksi sitä vähääkään saa pojille antaa
  • lopulta olo alkaa helpottaa, pystyn jopa käydä yksin suihkussa, SIIS IHAN ITSE!
  • muutaman viikon kuluttua pystyin jo vaihtamaan pojille vaipat sängystä käsin
  • pääsin kotiin ja sain vähän nukuttua
  • mulla todettiin kasvohalvaus

Poikien sairaala aika
  • vietettiin päivät sairaalassa poikien luona ja yöt kotona
  • vaikeaa jättää pojat sairaalaan
  • oma liikkuminen alkaa helpottua, särkylääkkeet jo helpottaa kipua
  • lopulta koitti se pävä kun pojat pääsi kotiin
  • nautin siitä, että sain nukkua.. kahden tunnin pätkissä, mutta sekin oli luksusta aiempaan

Jos tämän luettuasi olet sitä mieltä, että tämä matka oli helppo,  toivon, että olet selvinnyt omastasi ilman traumoja. Tiedän, että ihmisillä on vaikeampiakin tarinoita ja matkoja. Meidän matkasa on onnellinen loppu, se on minulle tärkeintä. En kirjoita tätä tekstiä saadakseni sääliä. Toivon vain vähän ymmärrystä. Vaikka meillä onkin kaksi lasta ja olen ollut raskaana vain kerran, ei se kerta ollut todellakaan helppo. Tämä matka oli täynnä kipua, surua, pelkoa ja ahdistusta, mutta mahtui sinne mukaan myös valtavasti onnea, iloa sekä huumoria.

Jos mun täytyisi käydä kaikki tuo läpi uudestaan ollakseni tässä tilanteessa missä olen nyt. Onnellinen kahden pojan äiti ja maailman parhaan miehen vaimo, olisin siihen valmis. En todellakaan riemusta kiljuisi tai innolla odottaisi kaikkia niitä kipuja, ennemminkin olisin kauhuissani,  mutta tekisin sen silti. Lopputulos on kaiken tuon arvoinen.

Ja voihan olla, että mun raskaus olis ollut samanmoinen vaikka lapsia olisi ollut vain yksi. Tosin en usko, etttä yhtä lasta olisin synnytellyt kuukauden päivät… Mutta siis joo, älkää kukaan ainakaan olko kateellisia mun raskausajasta :D Mutta jos ihan välttämättä haluat olla kateellinen jostain, niin ole vaikka siitä, miten mahtavat pojat meillä on! Itse olen suunnattoman ylpeä itsestäni kun jaksoin sinnitellä kipujen keskellä (ihan kun mulla olis ollut vaihtoehtoa :D ), miehestäni, joka oli tukena raskausajan kaikissa, etenkin niissä vaikeissa hetkissä sekä on isä täysillä ja  ennenkaikkea olen ylpeä meidän sinnikkäistä, aurinkoisista pojista. Matka oli täynnä vaikeuksia, mutta niinkuin tätini sanoi silloin kun itse aloin olla epätoivoinen ”Sun onnen on käännyttävä joskus”. Niinhän se lopulta kääntyi. En voinut edes kuvitella kuinka ihanat, iloiset hymypojat voisinkaan saada.




Tsemppiä ja voimia ihan jokaiselle odottavalle äidille. Olkaa ylpeitä itsestänne. On ihan ihmeellistä mitä kaikkea ihminen kestääkään! Raskaus ja uuden elämän syntymä on luonnollista, mutta on siinä valtava homma. Ja kun sitten saa oman pienokaisensa tai useamman syliinsä, sitä  kuitenkin tajuaa kuinka lyhyt se vielä hetki sitten ikuisuudelta tuntunut aika onkaan.